Joulukortteja ja Villasukkia

Ihanaa marraskuu alkaa oleen lopuillaan, ensilumikin saatiin jo maahan! Viime viikko meni ahkerasti peruskuntoa etsiessä salilla. Minä en voi muuta kun todeta, että kyllä tuo liikunnan mahdollisuus on lahja ja pelastus. Enään ei siis kiristä eikä ahista.

Koska minä rakastan askartelua, niin meillä on lähestyvän joulun kunniaks askarreltu Joulukortteja. Paljon ei tarvinut tarvikkeita hommata kun edellisiltä vuosiltakin oli jäämistöä.
Hirmuinen määrä krääsää pöydällä odottamassa innokkaita käsiä. Mies sai toimia tekstittäjänä korteille. Hän joutui kyllä kuuntelemaan mitä pitää huomioida ennen tekstin kiinnittämistä. :)

Tälläisiä  niistä sitten tuli. Siittä onko kaikille vastaanottaja meidän toimesta en ole varma. Tää lähti siis taaslapasesta.












Viimeinkin kutominenkin taas maistuu. Tänään saatu aloitettua sukat ystävälle, jota en varmmasti ole kiittänyt tarpeeksi. No nämä lähtevät valmistuttuaan lämmittämään hänen jalkojaan.
Tykkään nimetä tekemiäni sukkia, nämä ovat SYDÄMESSÄ-sukat.


SYDÄMESSÄ

Lanka on 7veljestä
Värit musta ja sateenkaari
Silmukoita 44

1o 1n , 10 krs musta
1 krs kaikki oikein, musta
4 x broken seed kuvio,  ohje alla / yhteensä kudottuja kerroksia siis 12
(1 krs, kaikki oikein, musta
  1 krs, 1o 1n, sateenkaari
  1 krs, kaikki oikein, musta
  1 krs, 1n 1o, sateenkaari  )

1krs mustaa
Sydänkuvio  kuviossa näkyy aina yhden puikon (12s) mallikerta
Kuvio tuleesateenkaari langalla


1 krs mustaa
broken seediä  2 mallikertaa
jonka jälkeen jatketaan vaihdetaan puikot 1 ja 4 joustin neuleelle 1o 1n jokakerrokselle (näille tulee myöhemmin kanta tilkku)
puikoilla  2 ja 3 jatketaan broken seediä. Tätä jatketaan  12 kerrosta (eli 3 mallikertaa broken seediä)

Tämän jälkeen puikoilla on sateenkaari lanka. Aloita kantatilkku mustalla. 7veljestä langan vyötteen ohjeella voi tehdä.

Kanta kavennusten jälkeen poimi mustalla silmukat sivusta.
Jatka päälliosaan (puikot 2 ja 3) broken seediä ja jalkapohjaan joka toinen kerros mustaa ja sateenkaarta.
Kavenna niin, että jalkapohjan puikoille jää 11 s/puikko. Jatka näin niin pitkään että teräosa on oikean mittainen.

Aloita nauhakavennukset (kuvio toistuu loppuun asti samana).
Ensimmäiset kavennukset tulee puikon 2 alkuun ja puikon 3 loppuun.
välikerros ilman kavennusta
kavennus 1 puikon loppuun, 2 puikon alkuun, 3 puikon loppuun, 4 puikon alkuun
välikerros ilman kavennusta (kavennukset jokatoinen kerros kunnes on 8 s, puikolla sen jälkeen joka kerroksella kavennus.


Onpa sekava ohje, mutta yrittäkää saada selvää. Kysykää jos ette ymmärrä :)

Elämän pitäis kai olla värifilmi

Äärimmäisen rankka vuosi alkaa taittumaan loppusuoralle, onneksi. Ensivuodelle olen tilannut muutakin kuin hoikan ulkomuodon ja paksun lompakon, olen tilannut rauhaa, rakkautta ja mukavia iloisia tapahtumia. Viimenen vuosi on ollut kuin jostain B-luokan leffasta, vuoden sisään on haudattu useampi läheinen, oltu sairaalassa ja käyty siellä vieraana, juostu poliisi asemalla, opeteltu uudenlaista elämää ja uusi ammattikin pitäisi miettiä.

 Huomaan itsestäni, että henkiset voimavarat alkavat oleen pakkasen puolella. On ollut päiviä kun ahdistaa niin paljon, että ei meinaa edes henki kulkea ja kaikki on vaan harmaata ja taas harmaata, en halua edes jutella kenellekään siinä hetkessä.
Mennyt isänpäivä toi taas mieleen muistoja ja tunteita. Kävimme haudalla viemässä kynttilät ja vietimme lasten kanssa mukavan päivän. Koskahan tämä asia helpottaa sisällä, ehkä vuoden päästä on jo helpompaa kun kaiken on kokenut jo kertaalleen?

 Yhtenä harmaana päivänäni (harmaat päivät ovat siis niitä kun on surullinen ja ahdistunut) kaupassa ihmisiä katsellessani mietin, että kuinkahan moni ihminen on sitä mitä hän ulospäin näyttää ja kuinka moni esittää? Mietin mitä kaikkea hymy saattaakaan kätkeä sisälleen? Voin vannoa, että minustakaan ei kukaan vieras edes huomaa olotilaani, niin hyvin minä roolini esitän, hymyilen ja nauran. Harmaana päivänä, omat ihmiset saattavat huomata, että olen vaisumpi kuin yleensä. Näille päiville olennaista on myös kokemus hauraudesta, jokin hyvin pieni asia saattaa särkeä koko kuoren. Onneksi näitä päiviä tulee yhä harvemmin.
 Juu ja minä kyllä tiedostan tämän harmaan osan elämästäni hyvin tarkkaan, toistaseksi "kotikonstein" on pärjätty.

Onneksi elämääni on siunaantunut ihmisiä joille kykenen sanomaan nämä asiat, vaikka he eivät välttämättä tuntemuksiani ole aina ymmärtäneetkään.

 Mutta nyt on päättynyt piinaavan pitkä sairasloma!!!, siis liikuntakielto leikkauksen jälkeen (kävely oli siis sallittua). Se on se asia, mikä palautti värit mun elämään ja oikean hymyn. Nyt loppu Netflixin katselu ja synkistely kotona. Mieli kiittää kunnon reenistä. Varovastihan tässä on aloteltava peruskunnon nostatuksella ja ainakin vuodenvaihteeseen on kyykyt ja nostot viel seläntakia pois pelistä.
Onneksi tällä naisella on ystävänä yks maailman hienoimmista miehistä, joka jaksaa opastaa mua noissa liikunta hommeleissa ja pitää vielä seuraakin salilla.

 Tänään mä sain pitkästä aikaa kudottuakin. Yritän laittaa jokupäivä ohjetta sydämellä tumppuihin ja näytille muutamat uudet sukat, jotka olen saanut nyt valmiiksi.
 Käsityömessupäivä oli myös tänään, messut oli mulle pettymys, odotin hyviä lankatarjouksia ja ideoita näpertämiseen mutta ei. Noh sain ostettua joulukortteihin loput materiaalit niin nyt pääsee niitkin tekemään.

Eli luvassa ehkä synkistelyn sijaan askastelua ja kutomista, ehkä jopa kuviakin aiheesta.



"Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailman 
valon tuntumaan
takasin sun luo, kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo"

-Nikke Ankara-

Syksyn viimeiset henkäykset ennen talvea, " kaikesta saa halutessaan kaunista"

Tänään taas havahduin siihen, miten olen unohtanut kirjoittaa. Loistavia ajatuksia on tietysti ollut, mutta kun syysvirus on yrittänyt selättää meikäläistä jo useamman viikon, kirjoittaminen ei ole tullut mieleenkään (kun pää ja silmät ovat olleet niin kipiät että en osaa asiallisin sanoin kuvailla).  Normaalistikkin tää mun ulosanti kuulostaa siltä, kun laskuhumalassa puhuis norjaa, ei sitä kukaan ymmärrä tai saa selvää :) 
Mutta pääasia on, että on yritetty ja jätetty jotain merkintöjä itsestä maailmaan.




On tässä silti saatu jotain aikaiseksikin. Remontti mökillä edistyyy hienosti, makuuhuoneen pinnat ovat listoja vaille valmiit..  Meillä käy myös ruokailemassa punainen kissa, jonka olen ristinyt Piispaksi. Piispa on päätetty yrittää loukuttaa joten sitä seuraamme tilanteen edetessä.

Syksyn on saapunut samoin yöpakkaset. Takapiha täyttyy lehdistä, jotka hehkuvat kaikkia ihania syksyisiä värejä ja kahisevat uskomattman ihanasti jalkojen alla. Ulkona käydessä tunsin melkein haikeutta koska kohta saamme hyvästellä syksyn ja toivottaa talven tervetulleeksi pakkasien ja lumen kera. Siispä vedin keuhkot täyteen lempeän kosteaa syysilmaa, tartuin haravaan ja aloin haravoimaan kahisevia syyslehtiä kasoille. Lehdet vien metsän rajalle isoihin kasoihin, jonne pikkusiilit saavat mennä unosille. Pelkään, että olen myöhässä näiden siilijuttujen kanssa. Ensi vuonna lupaan olla ajoissa ja teen niille ihan rivarin kuivine lehtineen ja heinineen tonne tontinrajalle.

Nyt istun sohvalla juoden kahvia ja mietin...
Mikä tässä onkaan ollessa? On ja ei ole... Elämä ei aina tai koskaan ole niin yksin kertaista, kaikesta saa halutessaan kaunista.

Oletteko koskaan pettyneet? ja pettyneet toistamiseen?
Se on kuin kävelisi suossa, kun saa saappaan irti niin on toinen jo jumissa...
Sitten kun pääsee sille kuivalle maalle, miten -voi ja pystyy luottamaan siihen, että taas ei olla kohta molemmat jalat jumissa?

Niinkuin T.Wirtanen on joskus laulun sanoihin laittanut
"Ehkä aikanaan, kun tulen alta löytyy sula maa
Löytyy pala siltä pelastunutta, jotain jolle jalat asettaa
Sitä odottaa, mut uskaltaako sille rakentaa
Pelkän toivon varaan jotain perustaa ja luottaa ettei enää pala maa"


Kaiken koetun jälkeen minua hymyilyttää, elämä on mallillaan enemmän kun aikoihin. Ja tämän vuoden puolella minua ja läheisiäni on totisesti koeteltu ja on jopa tuntunut, että maailmankaikkeus yrittää totisesti lannistaa. Olen myös miettinyt voiko näin paljon koettelemuksia sattua yhteen piiriin? Kaikesta ei ole vielä selvitty, mutta "kivijalan" rakentaminen on hyvin käynnissä.
Olen ymmärtänyt paljon asioita, blondilla se kestää keskivertoa kauemmin ja minulla vielä tuplasti päälle :) Opettelen jälleen nauttimaan hyvästä, vähän kerrallaan, ilman kiirettä. Se on kai vähän sama kun säästäisi osan suklaasta seuraavaan kertaan.  Näin mä olen sen järkeillyt (joku viisaampi löytää tähän varmaan paremmat sanat).




Maakuuhuoneen pintojen uusimisen myötä keksin että me tarvitsemme sänkyyn päädyn.
Joten piirsin tarkat kuvat paperille, suulista kaivettiin vanha ovi joka oli jo odottanutkin uutta elämää.
Onneksi tuo mies on aina ja heti innokas mun ideoille! Se oli tunti kun meillä oli sängyssäpääty ja puolituntia päälle kun oli yöpöytäkin.








Samana päivänä tuunattiin muutaman euron kirpparilöydöt valaisemaan nukkumisen turvasatamaa.Täytyyhän sitä jotain blingiä löytyä jostakin <3

parasta ennen päiväys tulossa?

Mikä kumma on kun liki nelikymppinen nainen alkaa haaveilemaan vauvasta? Yrittääkö mun keho viestiä minulle, että nyt olisi viimeinen aika ennen sitä parasta ennen päiväystä. Vai koenko, että minä olisin nyt kypsempi äiti ja osaisin ehkä nauttia taaperon kasvusta eri tavalla?

Minä tässä kun pohdin noita kahta ensimmäistäni ja niiden kanssa elettyä vauva-arkea. Ensimmäinen syntyi ollessani 19.v, siittä tulee tänävuonna kuluneeksi 18 vuotta. Siihen aikaan neuvola yritti että tekisin abortin, koska olen liian nuori äidiksi. Minulle se ei ikinä ollut vaihtoehto, olihan lapset lahja ja halusin ison perheen. Sisuunnuin kommenteista joissa epäiltiin kykyäni pärjätä, ajattelin että mä näytän niille!

No Waapukka syntyi ja näytti jo sairaalassa taivaanmerkit, että helppoa tietä et valinnut. Meillä valvottiin läpi vuorokauden, tytön syöden,oksentaen ja huutaen, nukkuen vain pieniä hetkiä kerrallaan. Oloa ei helpottanut anoppi helvetistä ja mies lastentarhasta (näin tunsin silloin).
Jossain kohtaa olin niin väsynyt, etten tiennyt onko yö vai päivä. Liihotin kotona yöpaita päällä harmaassa sumussa, syöden suklaata ja makkaraa. Neuvolassa hymyilin ja sanoin kaiken olevan hienosti, koska mun piti pärjätä. Toki tähän kaaokseen varmasti osasyy oli mun oma kokemattomuus, ensimmäinen oli vähän kun harjoituskappale, jonka kanssa tehdään virheitä. Ehkä se nukkuminen olis onnistunut, jos olisin vaan kiltisti ottanut lapsen viereen ja antanut nukkua tissi suussa, mutta olin päättänyt että vauva nukkuu omassa sängyssä, no tää ei nukkunut. Vaunuissa nukuttiin vaan niiden liikkuessa eteenpäin, ei taakse tai edes takas. Waapukka oli noin puolitoista vuotias kun hän nukkuin ensimmäisen 1½h pätkän. Esikouluikäisenä meni ensimmäinen kokonainen yö. Ala-aste ikäisenä nukkuin, mutta kuulosti manaajan lapselta unissaan. Ylä aste kun koitti on ottanut kiinni menetetyn ajan nukkumisessa, ihan ongelmiin asti. Waapukan vauva-ajasta ei tosiaan ole juuri kirkkaita muistikuvia. Tyttö oppi kaiken varhain ja aina uuden taidon opittuaan se vaikutti nukkumiseen. Kun Waapsu oppi konttaus asennon 5½kk rynkytti hän siinä asennossa lähes heti kun oli sänkyyn selälleen laitettu, seisomaan noustessa oli hän aina seisomassa sängyssä jne... Kiinteän ruoan opettelu oli yhtä tuskaa, velliä olis kyllä pullosta mennyt litratolkulla. Makaroonia hän oppi syömään kun niitä sormin oppi poimimaan ja se on hänen lempiruokansa edelleen. Silti hän oli päivisin aurinkoinen tenava, äiti ei tainnut olla kuin väsynyt.  Käveli 9 kuisena ja puhui useemman sanan lauseita 1½vuotiaana. Waapukka on aina ollut maailman matkaaja luonteeltaan, löytää nanosekunnissa itselleen uuden ystävän ja yökyläilyt on ollut hänen toinen luontonsa, milloin kummeilla tai mummulassa. Tämä on ollut ihana piirre.
Koulunkäynti oli yhtä tuskaa lapsen kanssa joka ei taivu normaaliin oppimisen rytmiin ja tapaan opettaa. Onneksi sekin saatiin kunnialla loppuun ja nyt mennään ammatti koulua. Lapsihan ei ole millään tavalla tyhmä tai hidas, mutta oppii eri tavalla kun moni muu. Välkympää ja hauskempaa neitoa saa hakea. Waapukka oli ½ vuotias kun hänen isänsä lähti armeijaan jonka jälkeen emme varsinaisesti enää palanneet saman katon alle.


Toinen lapsi syntyi 2v 8kk ensimmäisen perästä. Poika Pilkonen nukkuin jo heti sairaalassa ja oli tyytyväinen. Hän hermostui ainoastaan nälkäisenä. Helppo lapsi kaikella tapaa. Korvakierre alkoi 6viikkoisena, ikinä ei itkenyt tai valvonut öitä sen takia. Toki tässä kohtaa helpotti myös mies, joka oli arjessa aktiivisesti mukana ja auttoi kaikessa missä toinen aikuinen perheessä voi. Hän oli mitä parhain isä molemmille lapsille ja sellainen mies mitä nainen voi rinnalleen toivoa. Toisen lapsen kanssa osasi olla jo rennompi ja enään ei tarvinut näyttää niin kovasti, että mä pärjään. Pilkonen oppi kääntymiset ja liikkeelle lähdöt hiukan ensimmäistä myöhemmin ja puhekin alkoi tulla vasta liki kaksivuotiaana. Kätevä ja vikkelä oli käsistään ja jaloistaan liikkeelle päästyään. Iloinen ja jokseenkin ujo poika, kuten isänsä ja muutenkin isänsä poika. Vieraille ei paljon hymyilty, ei ainakaan turhia. Koulunkäynnin kanssa ei ole ikinä tarvinut vääntää se on sujunut.


Moneen kertaan olen miettinyt, että miten noista univeloista voi kukaan selvitä hengissä. Ilmeisesti en ole ainoa luonnonoikku tälläkään saralla kun väkimäärä maapallolla kasvaa koko aika.
Mutta palataanpa siihen, että nyt lapset ovat 17 ja 15, miksi ihmeessä edes mielessäni käy ajatus vauvasta? Kyllä mun pitää olla hieman sekasin kun edes ajattelen asiaa. Orastavaa kuumeilua on ollut moneen kertaan koko tämän 15 vuotta, mutta miksi se nyt nostaa enemmän päätään? Ehkä se on tämä sairasloma ja leikkauksen jälkeinen vaihe, kun mitään ei oikein voi tehdä ja on aikaa miettiä, pohtia ja fiilistellä. Pelastus on pesunkestävä kierukka ja se että pitää antaa selän luutua ennen päätöksiä. Onhan täs kevääseen aikaa miettiä ja muuttaa mieltään moneen kertaan. Siihen mennessä olen taas menossa ja elämässä mukana oletettavasti normaalisti. Sillon on lupa elää normaalisti käyden salilla, lenkillä, ratsastamassa ja muutenkin rasittaa ja kehittää itseään fyysisesti haluamaansa suuntaan. Eihän tähän väliin tällä iällä ole mitenkään järkevää alkaa pykään uutta satsia, nyt olis aikaa itselle ja omille unelmille.
Silti olisin sitä mieltä, että nyt minussa olis ainesta erilailla äidiksi. Mutta tulisiko siittä mun nykypäivän joustavien ajatusten kanssa sellainen kamala iltatähti, joka on saanut kaiken periksi. Ensimmäiset on kuitenkin saanut kasvatettua fiksuiksi kansalaisen aluiksi.

Näihin tunnelmiin taidan päättää ja ottaa päivälevon.

Arkistojen kätköistä nykypäivään...

Etsin ja löysin. Luin ajatuksella ja pyyhin pölyt päältä, edelleen pitäen lukemastani. Nämä kaksi olen kirjoittanut 13.9.2013. Olin ystävälläni talonvahtina keskellä metsää, istuin pimeässä ulkona vilttiin kääriytyneenä ja annoin ajatuksen tulla kerrankin ihan paperille asti. Jokaisen olisi joskus hyvä olla muutama päivä itsekseen ilman TV:tä tai nettiä ja ihan miettiä ja fiilistellä mitä se sisäinen minä sanoo.


Istun ulkona kirkkaan tähtitaivaan alla, 
etäisesti kuulen valtatien äänet. 
Pikkuhiljaa uppoudun ajattuksiini,
äänet kaukaisuudessa menettävät merkityksensä.
Minä, hento syystuuli ja kirkas tähtitaivas... 
Minä odotan sinua. 
Odotan kuten montakertaa aiemmin. 
Suupieleni nouset ylöspäin, 
silmäkulmani menevät hieman ryppyyn, 
hymyhän se siinä. 
Ajatus, kohta taas näen sinut ja tunnen sinut. 
Mieleeni tulee lämmin ja turvallinen olo. 
Siinä hetkessä ajalla ei ole merkitystä, 
pieni hetki on kuin ikuisuus ja ikävä menettää merkityksensä. 
Se hetki kun kohtaamme, nollaa menneen ja taas jaksaa odottaa. 
Tunnen jo nyt käsivartesi ympärilläni, tunnen tuoksusi. 
Voi kuinka sitä voikaan olla ikävä. 
 Katson taivaalle sen lukuisia tähtiä näen tähdenlennon ja toivon...

Kuuntelen pimeässä istuen hiljaisuutta, katselen sen kauneutta. 
Pimeys on ympärilläni hiljaisena, pehmeänä ja turvallisena. 
Mietin kuinka voinkaan juuri nyt nähdä pimeyden ja kuulla hiljaisuuden. 
Olen yksin, mutta en yksinäinen.

Näpertelyä "mökille"

Tämä tekemättömyys ja selälle kaikelta liikunnalta rauhan antaminen ei ole helppoa. Odotan niin että pääsen salille oikomaan kankeita niveliä.  Vaikka pidän itseäni peruslaiskana, ei mun hermo kestä makaamista ja vaan pieniä kävelyjä. Tarvis olla sellasii juttuja joissa on tekemisen meininki ja aikaseks saadaan joko näkyvää tai tuntuvaa.

Noh aamupäivä meni sukkaa kutoessa ja suklaata syöden.  Tämä on se viimeinen sinkkusukka joka saa parin itselleen. Odotankin jo Novitan sukkalehden saapumista jos siittä sais inspiraatiota uusiin tekeleisiin. Tänään olen myös kironnut sitä, että opinkohan koskaan kirjottamaan ylös miten olen ekan sukan kutonut, kun muisti armas pettää jokakerta jossakin kohtaa.

Työpäivänsä jälkeen isäntä kiikutti minut kauppaan viikonlopun ruokaostoksille josta tarttuikin mukaan muutama viherkasvi, väärän väriset kukkaruukut ja sukkapuikot. Omasta mielestä siis hyvinkin onnistunut reissu. Kykenin istumaan autossa reippaana sen 10 minuutin matkan suuntaansa ja ruoatkin tuli hankittua. 

Hiukan meillä on tästä mun toipilasajasta eri linjat, kun mä en kestä sitä että toinen hoitaa mua ja hän niin kovin haluaisi. Hoitaja on aina hankala hoidettava, sen olen todennut ennenkin. Aikuisiällä suhteen luominen on jotenkin miljoona kertaa haastavampaa kuin silloin nuorena ja sinisilmäisenä, tai niin minä sen asian koen. Toki nyt on kykenevämpi keskustelemaan joka asiasta.

Ostetut väärän väriset ruukut olivat vihreät mutta nopeasti ne sai suihkuteltua valkoisiksi, haluamillaan koristeilla.

 

Alkukatsaus

Tässä sitä ollaan nyt ihan uuden edessä, blogi luotuna. Varmaan on hyvä ensin hieman esittäytyä. Olen Salla vajaa nelikymppinen kahden lapsosen äiti. Harrastuksia on mm. hevoset, koirat, käsityöt, kuntoilu niin ja tykkään kodin pikku remonteista. Minä siis luulen olevan ainavälillä olevan jopa  näppärä käsistäni.

Olen jo jokusen vuoden pitänyt tavoitteena kehittää itseäni niin henkisesti kuin fyysisestikin ja varmasti ratkaisevin asia tämän toteutumiselle ja jatkumiselle on poistuminen omalta mukavuusalueeltaan säännöllisesti. Tiedättekö teen sitä juuri :) Kirjoittaminen on ollut minulle aina jotenkin vierasta, vaikka vaikeissa elämänvaiheissa olen sitä jonkun verran tehnytkin. 

Tämä kulunut vuosi on ollut tämän hetkisen elämäni raskain. Jouduin hautaamaan lasteni isän. Sitä tunnetta toisen menettämisestä on lähes mahdoton pukea sanoiksi, vaikka emme enään yhdessä olleetkaan. Välillä olen hänelle vihainen, että joudun kaikkeen vastuuseen yksin ja välillä kaipaan mahdottomasti ja tunnen surua siittä, että hän ei ole näkemässä lastemme kasvavan. 

Alkuvuoteen kiteytyi monta loppua, koira lopetettiin, parisuhde päättyi, mutta eikös loput tarkoita myös alkuja ja uusia suuntia?  Halutessamme voimme kääntää menetyksen -ja surun voimaksi tulevaan. Se tulee ajankanssa ja myöhemmin osaamme nähdä miten mikäkin asia on meitä kasvattunut, jos annamme emmekä jää katkeriksi. Meidän on myöskään turha vertailla itseämme toisiin ja heidän vaikeuksiin tai onnellisuuteen, sillä me emme näe mitä hymy kätkee sisäänsä. 

No nyt on kesä voitettu, sen kai voi jo sanoa. Olen mahdollisesti löytänyt itselleni ihmisen jonka kanssa voin olla oma ihana pimeä itseni. Harva ymmärtää tätä tämän naisen erikoista ajatuksenjuoksua ja huumoria. Onneksi minulla on muutama kultaakin kalliimpi ystävä jotka jaksavat kuunnella ja olla tukena kun elämä potkii, ehkä minäkin olen osannut olla heille tarvittaessa korvina ja olkapäänä, sellasena omana "Ymminä".

Tavoite itselleni: On oppia ilmaisemaan itseäni paremmin, nauramaan itselleni entisestään (toki nauran  rakkaat myös teille) ja kuntoutua selkäleikkauksesta joka tehtiin alkukuusta. 

Tulen jakamaan: Kuvia kätteni töistä, joita aika-ajoin saan valmiiksi. Luultavasti mietin myös yhteiskunnallisia asioita, niistä mitään ymmärtämättä. Niitä niin rakkaita ajatuksia parisuhteista ja suhteettomuuksista. 

"Mitä teetkin, 

tee se sydämestäsi 

tee se täysillä

tee se niin, että voit seisoa sen takana oli myrskyä tai tyyntä. 

Älä lannistu vaikka kaikki eivät jakaisikaan samaa ajatusta kanssasi. 

Tee itse oma polkusi. Tärkeät ihmiset löytävät rinnallesi kyllä.
Katso välillä peiliin."

-Minä-