Arkistojen kätköistä nykypäivään...

Etsin ja löysin. Luin ajatuksella ja pyyhin pölyt päältä, edelleen pitäen lukemastani. Nämä kaksi olen kirjoittanut 13.9.2013. Olin ystävälläni talonvahtina keskellä metsää, istuin pimeässä ulkona vilttiin kääriytyneenä ja annoin ajatuksen tulla kerrankin ihan paperille asti. Jokaisen olisi joskus hyvä olla muutama päivä itsekseen ilman TV:tä tai nettiä ja ihan miettiä ja fiilistellä mitä se sisäinen minä sanoo.


Istun ulkona kirkkaan tähtitaivaan alla, 
etäisesti kuulen valtatien äänet. 
Pikkuhiljaa uppoudun ajattuksiini,
äänet kaukaisuudessa menettävät merkityksensä.
Minä, hento syystuuli ja kirkas tähtitaivas... 
Minä odotan sinua. 
Odotan kuten montakertaa aiemmin. 
Suupieleni nouset ylöspäin, 
silmäkulmani menevät hieman ryppyyn, 
hymyhän se siinä. 
Ajatus, kohta taas näen sinut ja tunnen sinut. 
Mieleeni tulee lämmin ja turvallinen olo. 
Siinä hetkessä ajalla ei ole merkitystä, 
pieni hetki on kuin ikuisuus ja ikävä menettää merkityksensä. 
Se hetki kun kohtaamme, nollaa menneen ja taas jaksaa odottaa. 
Tunnen jo nyt käsivartesi ympärilläni, tunnen tuoksusi. 
Voi kuinka sitä voikaan olla ikävä. 
 Katson taivaalle sen lukuisia tähtiä näen tähdenlennon ja toivon...

Kuuntelen pimeässä istuen hiljaisuutta, katselen sen kauneutta. 
Pimeys on ympärilläni hiljaisena, pehmeänä ja turvallisena. 
Mietin kuinka voinkaan juuri nyt nähdä pimeyden ja kuulla hiljaisuuden. 
Olen yksin, mutta en yksinäinen.