parasta ennen päiväys tulossa?

Mikä kumma on kun liki nelikymppinen nainen alkaa haaveilemaan vauvasta? Yrittääkö mun keho viestiä minulle, että nyt olisi viimeinen aika ennen sitä parasta ennen päiväystä. Vai koenko, että minä olisin nyt kypsempi äiti ja osaisin ehkä nauttia taaperon kasvusta eri tavalla?

Minä tässä kun pohdin noita kahta ensimmäistäni ja niiden kanssa elettyä vauva-arkea. Ensimmäinen syntyi ollessani 19.v, siittä tulee tänävuonna kuluneeksi 18 vuotta. Siihen aikaan neuvola yritti että tekisin abortin, koska olen liian nuori äidiksi. Minulle se ei ikinä ollut vaihtoehto, olihan lapset lahja ja halusin ison perheen. Sisuunnuin kommenteista joissa epäiltiin kykyäni pärjätä, ajattelin että mä näytän niille!

No Waapukka syntyi ja näytti jo sairaalassa taivaanmerkit, että helppoa tietä et valinnut. Meillä valvottiin läpi vuorokauden, tytön syöden,oksentaen ja huutaen, nukkuen vain pieniä hetkiä kerrallaan. Oloa ei helpottanut anoppi helvetistä ja mies lastentarhasta (näin tunsin silloin).
Jossain kohtaa olin niin väsynyt, etten tiennyt onko yö vai päivä. Liihotin kotona yöpaita päällä harmaassa sumussa, syöden suklaata ja makkaraa. Neuvolassa hymyilin ja sanoin kaiken olevan hienosti, koska mun piti pärjätä. Toki tähän kaaokseen varmasti osasyy oli mun oma kokemattomuus, ensimmäinen oli vähän kun harjoituskappale, jonka kanssa tehdään virheitä. Ehkä se nukkuminen olis onnistunut, jos olisin vaan kiltisti ottanut lapsen viereen ja antanut nukkua tissi suussa, mutta olin päättänyt että vauva nukkuu omassa sängyssä, no tää ei nukkunut. Vaunuissa nukuttiin vaan niiden liikkuessa eteenpäin, ei taakse tai edes takas. Waapukka oli noin puolitoista vuotias kun hän nukkuin ensimmäisen 1½h pätkän. Esikouluikäisenä meni ensimmäinen kokonainen yö. Ala-aste ikäisenä nukkuin, mutta kuulosti manaajan lapselta unissaan. Ylä aste kun koitti on ottanut kiinni menetetyn ajan nukkumisessa, ihan ongelmiin asti. Waapukan vauva-ajasta ei tosiaan ole juuri kirkkaita muistikuvia. Tyttö oppi kaiken varhain ja aina uuden taidon opittuaan se vaikutti nukkumiseen. Kun Waapsu oppi konttaus asennon 5½kk rynkytti hän siinä asennossa lähes heti kun oli sänkyyn selälleen laitettu, seisomaan noustessa oli hän aina seisomassa sängyssä jne... Kiinteän ruoan opettelu oli yhtä tuskaa, velliä olis kyllä pullosta mennyt litratolkulla. Makaroonia hän oppi syömään kun niitä sormin oppi poimimaan ja se on hänen lempiruokansa edelleen. Silti hän oli päivisin aurinkoinen tenava, äiti ei tainnut olla kuin väsynyt.  Käveli 9 kuisena ja puhui useemman sanan lauseita 1½vuotiaana. Waapukka on aina ollut maailman matkaaja luonteeltaan, löytää nanosekunnissa itselleen uuden ystävän ja yökyläilyt on ollut hänen toinen luontonsa, milloin kummeilla tai mummulassa. Tämä on ollut ihana piirre.
Koulunkäynti oli yhtä tuskaa lapsen kanssa joka ei taivu normaaliin oppimisen rytmiin ja tapaan opettaa. Onneksi sekin saatiin kunnialla loppuun ja nyt mennään ammatti koulua. Lapsihan ei ole millään tavalla tyhmä tai hidas, mutta oppii eri tavalla kun moni muu. Välkympää ja hauskempaa neitoa saa hakea. Waapukka oli ½ vuotias kun hänen isänsä lähti armeijaan jonka jälkeen emme varsinaisesti enää palanneet saman katon alle.


Toinen lapsi syntyi 2v 8kk ensimmäisen perästä. Poika Pilkonen nukkuin jo heti sairaalassa ja oli tyytyväinen. Hän hermostui ainoastaan nälkäisenä. Helppo lapsi kaikella tapaa. Korvakierre alkoi 6viikkoisena, ikinä ei itkenyt tai valvonut öitä sen takia. Toki tässä kohtaa helpotti myös mies, joka oli arjessa aktiivisesti mukana ja auttoi kaikessa missä toinen aikuinen perheessä voi. Hän oli mitä parhain isä molemmille lapsille ja sellainen mies mitä nainen voi rinnalleen toivoa. Toisen lapsen kanssa osasi olla jo rennompi ja enään ei tarvinut näyttää niin kovasti, että mä pärjään. Pilkonen oppi kääntymiset ja liikkeelle lähdöt hiukan ensimmäistä myöhemmin ja puhekin alkoi tulla vasta liki kaksivuotiaana. Kätevä ja vikkelä oli käsistään ja jaloistaan liikkeelle päästyään. Iloinen ja jokseenkin ujo poika, kuten isänsä ja muutenkin isänsä poika. Vieraille ei paljon hymyilty, ei ainakaan turhia. Koulunkäynnin kanssa ei ole ikinä tarvinut vääntää se on sujunut.


Moneen kertaan olen miettinyt, että miten noista univeloista voi kukaan selvitä hengissä. Ilmeisesti en ole ainoa luonnonoikku tälläkään saralla kun väkimäärä maapallolla kasvaa koko aika.
Mutta palataanpa siihen, että nyt lapset ovat 17 ja 15, miksi ihmeessä edes mielessäni käy ajatus vauvasta? Kyllä mun pitää olla hieman sekasin kun edes ajattelen asiaa. Orastavaa kuumeilua on ollut moneen kertaan koko tämän 15 vuotta, mutta miksi se nyt nostaa enemmän päätään? Ehkä se on tämä sairasloma ja leikkauksen jälkeinen vaihe, kun mitään ei oikein voi tehdä ja on aikaa miettiä, pohtia ja fiilistellä. Pelastus on pesunkestävä kierukka ja se että pitää antaa selän luutua ennen päätöksiä. Onhan täs kevääseen aikaa miettiä ja muuttaa mieltään moneen kertaan. Siihen mennessä olen taas menossa ja elämässä mukana oletettavasti normaalisti. Sillon on lupa elää normaalisti käyden salilla, lenkillä, ratsastamassa ja muutenkin rasittaa ja kehittää itseään fyysisesti haluamaansa suuntaan. Eihän tähän väliin tällä iällä ole mitenkään järkevää alkaa pykään uutta satsia, nyt olis aikaa itselle ja omille unelmille.
Silti olisin sitä mieltä, että nyt minussa olis ainesta erilailla äidiksi. Mutta tulisiko siittä mun nykypäivän joustavien ajatusten kanssa sellainen kamala iltatähti, joka on saanut kaiken periksi. Ensimmäiset on kuitenkin saanut kasvatettua fiksuiksi kansalaisen aluiksi.

Näihin tunnelmiin taidan päättää ja ottaa päivälevon.

Arkistojen kätköistä nykypäivään...

Etsin ja löysin. Luin ajatuksella ja pyyhin pölyt päältä, edelleen pitäen lukemastani. Nämä kaksi olen kirjoittanut 13.9.2013. Olin ystävälläni talonvahtina keskellä metsää, istuin pimeässä ulkona vilttiin kääriytyneenä ja annoin ajatuksen tulla kerrankin ihan paperille asti. Jokaisen olisi joskus hyvä olla muutama päivä itsekseen ilman TV:tä tai nettiä ja ihan miettiä ja fiilistellä mitä se sisäinen minä sanoo.


Istun ulkona kirkkaan tähtitaivaan alla, 
etäisesti kuulen valtatien äänet. 
Pikkuhiljaa uppoudun ajattuksiini,
äänet kaukaisuudessa menettävät merkityksensä.
Minä, hento syystuuli ja kirkas tähtitaivas... 
Minä odotan sinua. 
Odotan kuten montakertaa aiemmin. 
Suupieleni nouset ylöspäin, 
silmäkulmani menevät hieman ryppyyn, 
hymyhän se siinä. 
Ajatus, kohta taas näen sinut ja tunnen sinut. 
Mieleeni tulee lämmin ja turvallinen olo. 
Siinä hetkessä ajalla ei ole merkitystä, 
pieni hetki on kuin ikuisuus ja ikävä menettää merkityksensä. 
Se hetki kun kohtaamme, nollaa menneen ja taas jaksaa odottaa. 
Tunnen jo nyt käsivartesi ympärilläni, tunnen tuoksusi. 
Voi kuinka sitä voikaan olla ikävä. 
 Katson taivaalle sen lukuisia tähtiä näen tähdenlennon ja toivon...

Kuuntelen pimeässä istuen hiljaisuutta, katselen sen kauneutta. 
Pimeys on ympärilläni hiljaisena, pehmeänä ja turvallisena. 
Mietin kuinka voinkaan juuri nyt nähdä pimeyden ja kuulla hiljaisuuden. 
Olen yksin, mutta en yksinäinen.

Näpertelyä "mökille"

Tämä tekemättömyys ja selälle kaikelta liikunnalta rauhan antaminen ei ole helppoa. Odotan niin että pääsen salille oikomaan kankeita niveliä.  Vaikka pidän itseäni peruslaiskana, ei mun hermo kestä makaamista ja vaan pieniä kävelyjä. Tarvis olla sellasii juttuja joissa on tekemisen meininki ja aikaseks saadaan joko näkyvää tai tuntuvaa.

Noh aamupäivä meni sukkaa kutoessa ja suklaata syöden.  Tämä on se viimeinen sinkkusukka joka saa parin itselleen. Odotankin jo Novitan sukkalehden saapumista jos siittä sais inspiraatiota uusiin tekeleisiin. Tänään olen myös kironnut sitä, että opinkohan koskaan kirjottamaan ylös miten olen ekan sukan kutonut, kun muisti armas pettää jokakerta jossakin kohtaa.

Työpäivänsä jälkeen isäntä kiikutti minut kauppaan viikonlopun ruokaostoksille josta tarttuikin mukaan muutama viherkasvi, väärän väriset kukkaruukut ja sukkapuikot. Omasta mielestä siis hyvinkin onnistunut reissu. Kykenin istumaan autossa reippaana sen 10 minuutin matkan suuntaansa ja ruoatkin tuli hankittua. 

Hiukan meillä on tästä mun toipilasajasta eri linjat, kun mä en kestä sitä että toinen hoitaa mua ja hän niin kovin haluaisi. Hoitaja on aina hankala hoidettava, sen olen todennut ennenkin. Aikuisiällä suhteen luominen on jotenkin miljoona kertaa haastavampaa kuin silloin nuorena ja sinisilmäisenä, tai niin minä sen asian koen. Toki nyt on kykenevämpi keskustelemaan joka asiasta.

Ostetut väärän väriset ruukut olivat vihreät mutta nopeasti ne sai suihkuteltua valkoisiksi, haluamillaan koristeilla.

 

Alkukatsaus

Tässä sitä ollaan nyt ihan uuden edessä, blogi luotuna. Varmaan on hyvä ensin hieman esittäytyä. Olen Salla vajaa nelikymppinen kahden lapsosen äiti. Harrastuksia on mm. hevoset, koirat, käsityöt, kuntoilu niin ja tykkään kodin pikku remonteista. Minä siis luulen olevan ainavälillä olevan jopa  näppärä käsistäni.

Olen jo jokusen vuoden pitänyt tavoitteena kehittää itseäni niin henkisesti kuin fyysisestikin ja varmasti ratkaisevin asia tämän toteutumiselle ja jatkumiselle on poistuminen omalta mukavuusalueeltaan säännöllisesti. Tiedättekö teen sitä juuri :) Kirjoittaminen on ollut minulle aina jotenkin vierasta, vaikka vaikeissa elämänvaiheissa olen sitä jonkun verran tehnytkin. 

Tämä kulunut vuosi on ollut tämän hetkisen elämäni raskain. Jouduin hautaamaan lasteni isän. Sitä tunnetta toisen menettämisestä on lähes mahdoton pukea sanoiksi, vaikka emme enään yhdessä olleetkaan. Välillä olen hänelle vihainen, että joudun kaikkeen vastuuseen yksin ja välillä kaipaan mahdottomasti ja tunnen surua siittä, että hän ei ole näkemässä lastemme kasvavan. 

Alkuvuoteen kiteytyi monta loppua, koira lopetettiin, parisuhde päättyi, mutta eikös loput tarkoita myös alkuja ja uusia suuntia?  Halutessamme voimme kääntää menetyksen -ja surun voimaksi tulevaan. Se tulee ajankanssa ja myöhemmin osaamme nähdä miten mikäkin asia on meitä kasvattunut, jos annamme emmekä jää katkeriksi. Meidän on myöskään turha vertailla itseämme toisiin ja heidän vaikeuksiin tai onnellisuuteen, sillä me emme näe mitä hymy kätkee sisäänsä. 

No nyt on kesä voitettu, sen kai voi jo sanoa. Olen mahdollisesti löytänyt itselleni ihmisen jonka kanssa voin olla oma ihana pimeä itseni. Harva ymmärtää tätä tämän naisen erikoista ajatuksenjuoksua ja huumoria. Onneksi minulla on muutama kultaakin kalliimpi ystävä jotka jaksavat kuunnella ja olla tukena kun elämä potkii, ehkä minäkin olen osannut olla heille tarvittaessa korvina ja olkapäänä, sellasena omana "Ymminä".

Tavoite itselleni: On oppia ilmaisemaan itseäni paremmin, nauramaan itselleni entisestään (toki nauran  rakkaat myös teille) ja kuntoutua selkäleikkauksesta joka tehtiin alkukuusta. 

Tulen jakamaan: Kuvia kätteni töistä, joita aika-ajoin saan valmiiksi. Luultavasti mietin myös yhteiskunnallisia asioita, niistä mitään ymmärtämättä. Niitä niin rakkaita ajatuksia parisuhteista ja suhteettomuuksista. 

"Mitä teetkin, 

tee se sydämestäsi 

tee se täysillä

tee se niin, että voit seisoa sen takana oli myrskyä tai tyyntä. 

Älä lannistu vaikka kaikki eivät jakaisikaan samaa ajatusta kanssasi. 

Tee itse oma polkusi. Tärkeät ihmiset löytävät rinnallesi kyllä.
Katso välillä peiliin."

-Minä-