Elämän pitäis kai olla värifilmi

Äärimmäisen rankka vuosi alkaa taittumaan loppusuoralle, onneksi. Ensivuodelle olen tilannut muutakin kuin hoikan ulkomuodon ja paksun lompakon, olen tilannut rauhaa, rakkautta ja mukavia iloisia tapahtumia. Viimenen vuosi on ollut kuin jostain B-luokan leffasta, vuoden sisään on haudattu useampi läheinen, oltu sairaalassa ja käyty siellä vieraana, juostu poliisi asemalla, opeteltu uudenlaista elämää ja uusi ammattikin pitäisi miettiä.

 Huomaan itsestäni, että henkiset voimavarat alkavat oleen pakkasen puolella. On ollut päiviä kun ahdistaa niin paljon, että ei meinaa edes henki kulkea ja kaikki on vaan harmaata ja taas harmaata, en halua edes jutella kenellekään siinä hetkessä.
Mennyt isänpäivä toi taas mieleen muistoja ja tunteita. Kävimme haudalla viemässä kynttilät ja vietimme lasten kanssa mukavan päivän. Koskahan tämä asia helpottaa sisällä, ehkä vuoden päästä on jo helpompaa kun kaiken on kokenut jo kertaalleen?

 Yhtenä harmaana päivänäni (harmaat päivät ovat siis niitä kun on surullinen ja ahdistunut) kaupassa ihmisiä katsellessani mietin, että kuinkahan moni ihminen on sitä mitä hän ulospäin näyttää ja kuinka moni esittää? Mietin mitä kaikkea hymy saattaakaan kätkeä sisälleen? Voin vannoa, että minustakaan ei kukaan vieras edes huomaa olotilaani, niin hyvin minä roolini esitän, hymyilen ja nauran. Harmaana päivänä, omat ihmiset saattavat huomata, että olen vaisumpi kuin yleensä. Näille päiville olennaista on myös kokemus hauraudesta, jokin hyvin pieni asia saattaa särkeä koko kuoren. Onneksi näitä päiviä tulee yhä harvemmin.
 Juu ja minä kyllä tiedostan tämän harmaan osan elämästäni hyvin tarkkaan, toistaseksi "kotikonstein" on pärjätty.

Onneksi elämääni on siunaantunut ihmisiä joille kykenen sanomaan nämä asiat, vaikka he eivät välttämättä tuntemuksiani ole aina ymmärtäneetkään.

 Mutta nyt on päättynyt piinaavan pitkä sairasloma!!!, siis liikuntakielto leikkauksen jälkeen (kävely oli siis sallittua). Se on se asia, mikä palautti värit mun elämään ja oikean hymyn. Nyt loppu Netflixin katselu ja synkistely kotona. Mieli kiittää kunnon reenistä. Varovastihan tässä on aloteltava peruskunnon nostatuksella ja ainakin vuodenvaihteeseen on kyykyt ja nostot viel seläntakia pois pelistä.
Onneksi tällä naisella on ystävänä yks maailman hienoimmista miehistä, joka jaksaa opastaa mua noissa liikunta hommeleissa ja pitää vielä seuraakin salilla.

 Tänään mä sain pitkästä aikaa kudottuakin. Yritän laittaa jokupäivä ohjetta sydämellä tumppuihin ja näytille muutamat uudet sukat, jotka olen saanut nyt valmiiksi.
 Käsityömessupäivä oli myös tänään, messut oli mulle pettymys, odotin hyviä lankatarjouksia ja ideoita näpertämiseen mutta ei. Noh sain ostettua joulukortteihin loput materiaalit niin nyt pääsee niitkin tekemään.

Eli luvassa ehkä synkistelyn sijaan askastelua ja kutomista, ehkä jopa kuviakin aiheesta.



"Askel askeleelt, mä kiipeen takas maailman 
valon tuntumaan
takasin sun luo, kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein uuden tarinan, kauniin maiseman ja mä tuun sun luo"

-Nikke Ankara-